Suomi on ekorakentamisen takapajula

Jotkut uutiset pysyvät ajankohtaisina. Valitettavasti tämä ei ole puolessatoista vuodessa vanhentunut. Tein tämän uutisen Radion kulttuuriuutisille 8.11.2010. Ajankohtaiseksi se tuli jälleen, kun Varsinais-Suomen puutuotealan kehittämishankkeen projektipäällikkö Mikko Peltovirta otti minuun yhteyttä. Hän oli löytänyt uutisen Ylen verkkosivuilta ja kysyi, voisiko hän julkaista sen yleishyödyllisessä Lounaispuusanomat -hanketiedotuslehdessä. Esimieheni antoi luvan. Nyt juttu tavoittaa myös OmaMökki-messuilla kävijöitä.

Vanhan Porvoon puutaloalueen värikylläinen idylli hurmaa. Moni haaveilee asumisesta perinnetalossa keskellä kaupunkia joen varressa.

Kuva: Pasi Toiviainen.

Suomi on ekorakentamisen takapajula

Ekorakentaminen on lähtenyt Suomessa hitaasti käyntiin, ja uudet ekotalot ovat usein täynnä tekniikkaa. Konkariarkkitehdit Panu Kaila ja Bruno Erat ihmettelevät, miksi suomalaisessa ekorakentamisessa ei oteta oppia perinnerakentamisesta. Panu Kailan mukaan monissa maissa ollaan paljon pidemmällä kuin Suomessa. Esimerkiksi ekorakentamisen kärkimaihin kuuluvasta Saksasta löytyy 30-kerroksinen toimistotalo, jossa on luonnollinen painovoimainen ilmanvaihto.

– Suomi on puurakentamisessa kehitysmaa verrattuna Saksaan, Amerikkaan, Ruotsiin ja moneen muuhun maahan, sanoo perinnerakentamisen asiantuntija Panu Kaila.

Vaikka suurin osa arkkitehdeista luottaa tekniikkaan rakennusten ekologisuuden parantamisessa, näkevät Kaila ja Bruno Erat liiallisessa teknoihastuksessa uhkia. Erat pelkää, että rakennuksista tulee nykymenolla energiatehokkaita koneita. Taloista tehdään luonnosta riippumattomia sen sijaan että luonnon tarjoamat mahdollisuudet käytettäisiin hyväksi. Hänen mielestään varsinkin pohjoisessa ilmaston vaikutus rakennuksiin on suuri.

Ilmaisesta auringosta kaikki tehot irti

Auringosta olisi Eratin mielestä otettava kaikki hyöty irti.

– Talon päätilojen tulisi avautua etelään, jolloin ikkunoista saataisiin ilmaista lämpöä ja valoa. Vastaavasti tuulen ja sateen rakennusta jäähdyttävä vaikutus voidaan minimoida suunnittelun avulla. Pohjoispuolelle sijoitetuissa makuuhuoneissa nukkumalämpötilakin pysyy viileämpänä. Suomessa pitäisi ymmärtää rakentaa talot sellaisiksi, että ne suojaavat itse itsensä, Erat sanoo.

Bruno Eratin oma kotitalo Espoon Kilossa on pohjoisen ekotalon arkkityyppi. Se avautuu etelään, mutta sulkeutuu kylmiltä pohjoistuulilta.

Kuva: Pasi Toiviainen

Paksumpia seiniä ja parempia ikkunoita

Erat ja Kaila nostaisivat rakennusten energiatehokkuutta rakentamalla paksumpia seiniä ja parantamalla ikkunoita. Molemmat muistuttavat, että terveen talon on myös hengitettävä eli rakennuksista ei saa tehdä höyrytiiviitä. Luonnonmukaisia materiaaleja käyttämällä sitä vaaraa ei ole.

Eratin arvion mukaan ekologisen talon rakentaminen luonnonmukaisilla menetelmillä on viidestä kymmeneen prosenttia kalliimpaa kuin nykyinen rakentaminen. Sen verran maksavat lisäeristeet ja paremmat ikkunat. Erat muistuttaa, että lisäinvestoinnit maksavat kuitenkin itsensä takaisin nopeasti.

– Takaisinmaksuaika näillä ratkaisuilla on viisi, korkeintaan kymmenen vuotta, laskee Erat.

Luomu on huono bisnes

Kailan mielestä nyt olisi korkea aika tutkia, mitä perinteiset rakennusmenetelmät voisivat antaa ekorakentamiselle. Hänen mukaansa suurin este luonnonmukaisten ratkaisujen yleistymisessä on raha.

– Luomulla ei tehdä voittoa. Rakentamisessa pyörii paljon rahaa. Innovaatioiden avulla voi rikastua, perinteisiä menetelmiä käyttäen ei, Kaila sanoo.

Hänen mielestään suomalaiselle rakentamiselle on tyypillistä uusiin innovaatioihin ihastuminen ja niiden läpi puskeminen. Kaila muistuttaa, että myös kaikki homekoulut ja -talot on rakennettu voimassaolevia rakennusmääräyksiä noudattaen.

Radion kulttuuriuutiset / Airikka Nurmela

Mainokset
Kategoria(t): Airikka, Arkkitehtuuri | 3 kommenttia

Tosimies päristää ja ladyt lekottaa

Saimme kutsun sukulaispoikien syntymäpäiväjuhlille. Lahjoiksi 3- ja 5-vuotiaille nuorille miehille toivottiin Lego City -palikoita. ”Loistavaa. Kaupunkisuunnittelua ja rakentamista”, ajattelimme me.

Stockmannin tavaratalon leluhyllyllä Lego City paljastui koneiden valtakunnaksi. Kokonaisen seinän täyttivät lentokoneet, paloautot, junat, poliisiautot. Lego City on tosimiesten kaupunki ilman rakennuksia. 

Lego City on kaupunki tosimiehille kuten poliiseille, palomiehille ja lentäjille. Rakennuksia tässä kylässä ei tarvita. Pääasia on, että moottorit jylisevät ja bensaa palaa.

Kuva: Airikka Nurmela.

Minua alkoi ärsyttää kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että pojille tarjotaan maailma,  jossa öljyä on loputtomasti ja moottoreita voi päristellä niin paljon kuin huvittaa.

Lelujen maailmassa eivät päde samat lainalaisuudet kuin aikuisten maailmassa. Miksi leluvalmistajat eivät hyödynnä sitä? Jos kerran poikien on pakko saada päristellä, voisi Lego Cityssä olla vaikkapa aurinkokennoilla varustettuja autoja. Mikä estäisi sijoittamasta poliisitalon katolle tuulimyllyä? Ei mikään. Ja yleisesti ottaen tarjota Cityä, jossa olisi muutakin tekemistä kuin päristely.

Toinen ärsytyksen aihe löytyi naapurihyllystä. 

Lego ladyn puolison taistellessa rikollisuutta ja tulipaloja vastaan, on ladylla hyvin aikaa nautiskella raikkaista cocktaileista kauniin kotinsa meriterassilla.

Kuva: Airikka Nurmela.

Lego Cityn naapurissa on tytöille suunnattu Lego friends -lähiö. Sillä aikaa, kun Lego Cityn miehet kaahaavat rosvojen ja tulipalojen perässä, Lego friends -lähiön naiset loikoilevat uima-altailla, tapaavat ystäviään ja hoitavat lemmikkejään. Jos Lego friends -lähiön naiset tekevät jotain työtä, ovat he laulajia. 

Herra mun jee! Miten ihmeessä 2010-luvulla tarjotaan lapsille näin puhdasta toisintoa 1950-luvun amerikkalaisesta unelmasta?!

Toisen maailman sodan jälkeen miehet palasivat rintamalta ja naiset passitettiin työelämästä takaisin hellan ääreen, jotta miehille olisi töitä. Mikä on se sota, jonka vuoksi nyt vahvistetaan stereotypisia sukupuolirooleja? Taistelu kuluttamiseen perustuvan elämäntavan puolesta?

Lahjapakettiimme päätyi pitkän harkinnan jälkeen Lego Cityn matkailuauto. Sen mukana tuli nimittäin myös polkupyörä, jolla perheen pää ajeleskelee metsässä sillä aikaa, kun rouva kokkaa. Tämä tarinakulku on kuvattuna pakkauksen takakannessa. Fillari olisi tullut myös ambulanssin mukana. Tosin sen pyörän polkijan kohtalona olisi ollut päätyä paareille. Lego City ei ole pyöräilijälle turvallinen paikka.

Airikka Nurmela

 

Myös perheen pienimmille tarkoitetuissa Lego Duploissa toistuvat stereotypiset sukupuoliroolit.

Huomio kiinnittyy myös siihen, että tässä poliisi ja rosvo -leikissä ei pärjätä pelkällä poikaenergialla.

Kuvat: Airikka Nurmela.

Kategoria(t): Airikka, Kaupunkisuunnittelu, Mainonta, Muotoilu | 6 kommenttia

Toiviainen & Nurmela: Nurmiainen & Toivela

Uusi yhteinen blogimme on täten avattu!

Me Nurmiainen & Toivela – eli Airikka Nurmela ja Pasi Toiviainen – olemme toimittajakollegoita ja avopari. Tässä blogissamme kirjoitamme muun muassa ekologisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista, ilmastonmuutoksesta ja kaupunkiviljelystä sekä ylipäänsä kaikista mieltämme kutkuttavista asioista. Tarpeen tullen tökimme myös mediaa ja politiikkaa – siis oikeastaan ihan mitä tahansa. Olemmehan toimittajina joka alan asiantuntijoita! Taustamme on toisaalta tukevasti suunnittelussa; Airikka on koulutukseltaan teollinen muotoilija ja Pasi puolestaan arkkitehti.

Heti alkuun pääsemiseksi Nurmiainen & Toivelassa on nyt jo julkaistu kaksi Pasin äskeistä tekstiä: DocPoint 2012-elokuvafestivaalin katalogiin kirjoitettu juttu festivaalilla nähdyistä ilmastodokumenteista ja Kultakuume-ohjelmassa (Radio 1) kuultu kolumni Guggenheim Helsingin arkkitehtuurista ja siihen liitetyistä turhista unelmista.

Tervetuloa matkaan.

Airikka Nurmela ja Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Nurmiainen & Toivela | 2 kommenttia

Unelma Guggenheimista – Uutta Bilbaota turha odottaa

Vuonna 1997  pohjoisespanjalaisessa noin kolmensadantuhannen asukkaan Bilbaossa avattiin Guggenheimin museo. Se oli vakavissa talousvaikeuksissa tarponeen satama- ja teollisuuskaupungin pelastus. Yhtäkkiä kaupunki oli matkailijoiden suosiossa, hotelleja rakennettin ja alueen talous parani kohisten. Alettiin puhua bilbao-efektistä. Ja kaiken takana oli Guggenheim.

Nyt vastaavaa bilbao-efektiä toivotaan Helsinkiin. Mediassa ruoditaan ahkerasti Guggenheim Helsinkiä ja joka toisessa jutussa viitataan Bilbaoon. Kuvituksissakin komeilee tyypillisesti juuri Guggenheim Bilbao, veden äärellä kimmeltäen.

Guggenheim Helsinki -juttujen tyypillistä kuvitusta Helsingin Sanomista, Hufvudstads-bladetista ja Lapin Kansasta tammikuulta 2012. Kuva: Pasi Toiviainen.

Vallalla olevaan Bilbao-rinnastukseen liittyy kuitenkin ratkaiseva ajatusharha. Ei ole tajuttu sitä, että arkkitehti Frank Gehryn luomistyön huipentuminen juuri Bilbao Guggenheimissa oli vain huikea sattuma, sitäkin makeampi jättipotti bilbaolaisille. Toista vastaavaa pottia on turha odottaa.

Frank Gehry oli kehitellyt Bilbaon museossa kukkaansa puhjennutta muotokieltään jo uransa alusta asti. Hänelle esimerkiksi oli – ja yhä on – tyypillistä koota rakennuksensa ikään kuin erillisten ja eri muotoisten massojen ryppäistä. Metallinhohtoisena, mutta hyvin laatikkomaisen kulmikkaana, tämä ajatus toteutui muun muassa vuonna 1992 valmistuneessa Iowan yliopiston teknologiakeskuksessa. Viisi vuotta aikaisemmin, vuonna 1987, Saksaan valmistunutta Vitra Design -museota hallitsevat puolestaan valkoiset kaareutuvat, veistokselliset muodot.

Vääntyneet metallimuodot nousivat Gehryn töissä pääosaan Los Angelesin Walt Disney Concert Hallissa, jonka suunnitelmat valmistuivat vuonna 1991. Itse rakennus avattiin tosin vasta kaksitoista vuotta myöhemmin. Toinen metallisten, eri tavoin vääntelehtivien massojen ja laatikoiden rykelmä on Frederick Weisman -taidemuseo Minnesotassa vuodelta 1993.

Ehtipä Gehry kokeilla ja hioa samoja teemojaan vielä vaaleasta kivestä toteutetussa Cinémathèque Française’issa, Pariisissa, sekä Barcelonan olympialaisiin pystytetyssä valtavassa kalaveistoksessa, ennen kuin tuli Bilbao, ja Guggenheim.

Bilbaon Guggenheimissa Gehry sitten iski kultasuoneen. Museota on kuvailtu vuosisadan rakennukseksi ja sitä pidetään modernin arkkitehtuurin suurimpana mestariteoksena. Sen myötä Bilbao piirtyi maailmankartalle.

Auringon säteet ja kaupungin valot heijastelevat museon kaartuvien ja vääntyvien seinien kalansuomuja muistuttavissa titaniumpinnoissa. Laatikkomaiset vaaleasta kivestä tehdyt siivet jäsentävät tätä valtavaa, ikään kuin tuhansista osasista sen 50 metriä korkean keskusaulan ympärille kiertyvää veistosta. Kaikki Frank Gehryn pääteemat ovat läsnä – ja saaneet uuden synteesinsä.

Ja tässä on myös Bilbaon menestyksen salaisuus. Kuten italialainen arkkitehtikriitikko Luigi Prestinenza Puglisi modernin arkkitehtuurin historiikissaan kirjoittaa: ”todellisuudessa näytillä on rakennus, eikä taide, joka yleisöä vetää”.

Sittemmin Gehry on toistanut samoja ajatuksiaan noin kymmenessä rakennuksessaan, mutta ne kaikki kalpenevat Bilbaon rinnalla, jopa Abu Dhabiin juuri valmistumassa oleva megalomaaninen Guggenheim-museo. Nyt Gehry on ilmoittanut olevansa kiinnostunut suunnittelemaan myös Guggenheim Helsingin, ja kisaan toivotaan mukaan muitakin tähtiarkkitehteja.  Mutta se, että jonkin huippuarkkitehdin luomistyö sattuisi nyt huipentumaan juuri Guggenheim Helsingissä – samalla tavalla kuin Gehryllä Bilbaossa – on huikea toive. Se olisi tähtitieteellinen sattuma.

Niinpä mahdollista Guggenheim Helsinkiä pohdittaessa unohdetaan Bilbao. Bilbaon ihme ei ihan heti toistu. Vuosisadan rakennuksia syntyy vain kerran vuosisadassa.

Pasi Toiviainen

Tämä kulttuurikommentti on kuultu alun perin YLE Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa 12.1.2012.

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Media, Pasi | Yksi kommentti

Dokumentaristit ilmastonmuutoksen todistajina

Tämä teksti on alun perin julkaistu DocPoint 2012 -elokuvafestivaalin katalogissa.

Kun muutama vuosi sitten Briar March kuvasi Takuu-atollin mereen huuhtoutuvia hiekkarantoja, Hannes Lang puolestaan sommitteli omia kuviaan Alppien katoavissa jäätikkömaisemissa. Nyt elokuvat ”There Once Was An Island” ja ”Peak” ovat valmiit, ja lopputulokset ovat itse asiassa varsin samankaltaisia.

Mainitut elokuvat ovat toteavia, vain hiljaa kantaa ottavia. Ne sisältävät komeita kuvia – Langilla korostetun harkittuja ja Marchilla kuin puolihuolimattoman vaivattomia. Niissä kummassakin pääosaan nousee ahdinkoon ajautunut yhteisö ja, mielenkiintoista sinänsä, molemmissa uskonnot näyttäytyvät ilmastokriisin edessä kovin neuvottomina. Ennen muuta elokuvat kuitenkin toimivat ilmastonmuutoksen alkutahtien todistajina.

Yleisemminkin ilmastoaiheisissa dokumenttielokuvissa tunnutaan viime vuosina siirrytyn globaalin kasvihuoneongelman pohdinnoista enemmän ihmisen kokoisiin kertomuksiin. Karu todellisuus onkin, että mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä ravistelevampia tarinoita muistikortille saadaan tallennettua. Samalla on tosin hyvä muistaa, että kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä vaikuttaa ilmastoon parin- kolmenkymmenen vuoden viiveellä. Dokumentaristit ovatkin kameroineen aina pahasti jäljessä.

Silti jo nyt on hätkähdyttävää ”omin silmin” nähdä, kuinka yhtäällä hiljalleen nouseva meri vyöryy korallisaarelaisten vaatimattomiin asumuksiin ja toisaalla yritetään rahasta ja energiasta tinkimättä antaa tekohengitystä sulaville vuoristojäätiköille – tai oikeammin niillä harjoitettavalle laskettelubisnekselle. Kuva osoittaa jälleen kerran todistusvoimansa.

Laskettelu-keskusten ja -kylien kuolemasta kertovan ”Peak”-elokuvan viimeisen kohtauksen kuvaukset jylhissä – mutta lumettomissa – alppimaisemissa. Kuva: Unafilm.

Se, että suuren yleisön nähtäville tuodaan puhdasverisiä ilmastodokumentteja, on erinomaisen arvokasta. Muistutuksia ilmaston tilasta totisesti kaivataan nyt, kun ilmastokriisi, hälyttävänä ja kiireistä ratkaisua vaativana, vaikuttaa lähestulkoon kadonneen mediasta.

Ilmastoviestinnän nykyinen alennustila johtunee ainakin joulukuussa 2009 Kööpenhaminassa pidetyn suuren ilmastokokouksen tuottamasta pettymyksestä. Kokousta edeltänyt massiivinen ilmastouutisointi on vaihtunut turnausväsymykseen. Samoihin aikoihin alkanut Climategate-kohu onnistui puolestaan saamaan ilmastotutkimuksen jälleen kerran kyseenalaiseksi. Sitä, että tiedehuijauksista syytetyt tutkijat on sittemmin lukuisissa selvityksissä todettu moitteettomiksi, ei ole yhtä suureen ääneen kerrottu.

Herpaantumista ovat pahentaneet myös pari viime talvea, jotka ovat meillä olleet kylmiä ja lumisia. Tässä kyse on kuitenkin vain paikallisesta ilmiöstä, joka todennäköisesti johtuu Jäämeren jääpeitteen vähenemisestä – eli maapallon lämpenemisestä. Globaalisti viime talvet ovatkin olleet lämpimiä ja esimerkiksi Grönlannissa on talvella ollut jopa 20 astetta tavanomaista lämpimämpää. Syytä huoleen on yhä.

Briar Marchin elokuvan loppupuolella tutkija Scott Smithers huomauttaa osuvasti, kuinka huonosti me, teollisten hyvinvointimaiden asukkaat, osaamme samaistua korallisaarelaisten ahdinkoon. Smithersin mielestä meidän olisi ensin pystyttävä hahmottamaan, miten vastaava katastrofi vaikuttaisi meihin, ja sitten kerrottava se kymmenellä. Me kun voimme aina ajatella muuttavamme jonnekin toisaalle, mutta saarelaisilta katoaa atollien mukana kaikki: elämäntapa, kulttuuri – koko maailma.

Minä puolestani pelkään, että nykymenon jatkuttua vielä jonkun kymmenisen vuotta meistä muistakin voidaan alkaa sanoa samaa.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Ilmastonmuutos, Media, Pasi | Yksi kommentti