Betoniviidakon tehokkuutta vai ekokylien omavaraisuutta?

Alla oleva teksti on Pasin neljäs ja viimeinen kolumni Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn
a
u-lehdessä vuosina 2011-2112. Se on julkaistu au:n numerossa 6-7/2012:

Pasi w50Onko ekologinen yhdyskuntarakenne tiivis vai väljä? Pelastuu­ko maailma tehokkaassa betoniviidakossa vai maalaismai­sessa idyllissä? Vai onko koko kysymyksenasettelu väärä?

Tiiviin ja väljän dilemmaa on pohdittu pitkään. Oma diplomi­työnikin vuodelta 1998 kuului tätä problematiikkaa pohtivaan tutkimusohjelmaan. Siinä selvitin, voisiko olemassa olevista lähi­öistä muokata ekokylien tapaan mahdollisimman omavaraisia.

Tuolloin, 90-luvulla, vallalla oleva ajatus tuntui nimittäin ole­van, että ekologisen yhdyskunnan ideaali löytyy omavaraisten ekokylien saaristosta. Laajemmissa yksiköissä puhuttiin puutar­hakaupungeista, jotka ovat nimestään huolimatta kylämäisiä nekin: matalia ja vehreitä. Tuossa vaiheessa tutkimukset osoitti­vat, että olemassa olevista paikkakunnista ekologisimpia olivat ne pienehköt yhdyskunnat, joissa liikkumisen saattoi hoitaa ja­lan tai polkupyörällä – jopa alueen reunalta toiselle.

Ekoyhdyskunnat näyttäytyivät selvänä vaihtoehtona suur­kaupungistumiselle.

Varsinkin Ruotsissa ekokyliä rakennettiin useita, kaikkine au­rinkokerääjineen, viljelmineen, kompostikäymälöineen ja biolo­gisine jätevedenpuhdistamoineen. Suomessa niistä puhuttiin paljon, mutta eipä yhtään oikeasti saatu aikaan.

Oikeastaan myös kaupunkien suhteen sovellettiin ekokylä­ajattelua. Sitä tein minä tyypillisen 1960-lukulaisen metsälähiön omavaraistarkastelussani, ja sitä tehtiin Eko-Viikissä. Viikissä esi­merkiksi kehitettiin alueen energiaomavaraisuusastetta aurinko­kerääjin ja panostettiin huomattavasti asukasten omatoimivilje­lyyn varaamalla palstoille tilaa pihoilta ja korttelien väleistä sekä rakentamalla maakellareita.

Yksi 90-luvun lopulla suunnitelun Eko-Viikin tyypillisistä korttelien välisistä ”vihersormista” syksyllä 2012.

Kuva: Pasi Toiviainen.

Sittemmin ajat ovat muuttuneet.

Tätä nykyä ekoyhdyskunnan vallitseva ideaali tuntuu – aina­kin Suomessa – olevan suurkaupunki. Taikasanoja ovat tiiveys ja tehokkuus. Kun rakennetaan tehokkaasti ja päällekkäin, saadaan lähipalveluille kysyntää ja joukkoliikenteelle käyttäjiä. Tornitalo on ekologisuuden uusi majakka.

Toki muutakin kaavaillaan ja tehdään, mutta tämä on ajan henki.

Entä kumpi sitten on oikea ratkaisu? Tiivis vai väljä?

Mielestäni kysymys on sellaisenaan väärä. Väitteeni nimittäin kuuluu, että sekä maalla että kaupungissa, niin betoniviidakossa kuin pikkukylässäkin, voi yhtä lailla elää ekologisesti kestävästi tai täysin kestämättömästi. Kyse on elämäntavasta.

Kyse on siitä, tukeeko yhdyskuntarakenne valittua elämänta­paa. Vaikka asuinalue olisi kuinka monen kriteerin mukaan eko, jos asukas haluaa elää toisin, lopputulos on katastrofi. Eli koska meitä ihmisiä on erilaisia, tarvitsemme monenlaisia järkevästi suunniteltuja asuinympäristöjä.

Myös ympäristökriisissä on pitkälti kyse elämäntavasta. Länsi­mainen kulutuskeskeinen elämäntapa vain ei ole ekologisesti kestävä. Tätä ei kuitenkaan voida muuttaa yksistään yhdyskunta­suunnittelulla.

Toinen väitteeni onkin, että kiireisintä ja tärkeintä on saada il­mastopäästöille riittävän korkea hinta. Siis niin korkea, että se oi­keasti tuntuu. Dramaattisesti korkeampi kuin nyt.

Tämän muutoksen myötä ihmiset sitten valitsevat, kuinka rat­kaisevat elämänsä uudessa, talouden kautta maapallon kantoky­vyn huomioon ottavassa tilanteessa. Tällä tavalla alkaisi näkyä, kummankaltainen kaupunkirakenne, tiivis vai väljä, nousisi voit­tajaksi. Valinta olisi yhtä lailla ekologinen kuin ekonominenkin.

Toki minulla on asiaan ihan henkilökohtainenkin mielipide. Jos minä saisin päättää, valitsisin väljän.

Minun ideaalissani ekologinen yhdyskunta koostuu kevyellä liikenteellä hoidettavista pienistä, matalista, vehreistä ja mahdol­lisimman omavaraisista, peltojen ja luontoalueiden ympäröimis­tä puutarhakaupungeista, jotka ovat raideliikenteellä yhteydessä toisiinsa. Tämä ratkaisu juontuu suoraan Ebenezer Howardin jo vuonna 1898 esittämästä puutarhakaupunkimallista. Paremmas­ta en ole kuullut.

Korostuneen urbaanilla yhdyskunnalla on sen sijaan yksi rat­kaiseva – ja yllättävän vähän käsitelty – ongelma. Se ruokkii kulu­tuskeskeistä elämäntapaa eli sitä alkuperäistä isoa ongelmaa. Se tihkuu ärsykkeitä yhä uusiin hankintoihin ja energiaa kuluttaviin harrasteisiin.

Tämän rinnalla puutarhakaupunki vastaa ympäristöhaastee­seen syvällisemmin. Sen elämänrytmi on toinen. Lisäksi moni­puolisen omavaraisuuden mahdollistava puutarhakaupunki on paljon katastrofinkestävämpi vaihtoehto.

Ja loppuun siitä katastrofista: Juuri 7.6. julkaistussa Nature-lehdessä 22 arvostettua luonnontieteilijää ennakoi maapallon olevan matkalla kohti äkillistä systeemistä muutosta. Kriittisen ra­jan he laskevat voivan ylittyä vuoden 2025 paikkeilla.

“Päähuoli on, että voimme nähdä nälänhätiä ja sotia, jotka ovat seurausta biologisten olojen järkkymisestä, kun elämän ylläpito­järjestelmä ylittää kriittisen kynnyksen planetaarisen tilan muut­tuessa”, toteaa ryhmää vetänyt paleoekologi Tony Barnosky.

Tämä oli viimeinen minulta tilattu kolumni Arkkitehtiuutisiin. Parasta jatkoa, kollegat!

Pasi Toiviainen

Advertisements
Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ekorakentaminen, Ilmastonmuutos, Kaupunkisuunnittelu, Pasi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Betoniviidakon tehokkuutta vai ekokylien omavaraisuutta?

  1. Sinun pitää Pasi tulla Uusalkiolaiseen seuraan puhumaan. Tämän ajattelun yhteys perinteiseen mutta viime vuosina vähäiselle huomiolle jääneeseen keskustalaiseen desentralismiin on niin ilmeistä. Tämä ei missään nimessä ole yhdyskuntasuunnitteluun ja arkkitehtuuriin palautuva asia, vaan elämäntapaan. Ihan oikeasti, asian voi kärjistää näin, kun kaupungissa käydään ostoksilla tai hohtogolfissa, maalla käydään lenkillä tai marjassa. – Tähän pitäisi pureutua.

  2. Niinpä. Ota yhteyttä. 😉

  3. jokapaikan paikallinen sanoo:

    Niillä on varmaan kivaa, jotka tykkäävät puutarhakaupungissaan käyttää pienen vapaaaikansa kasvimaan kitkemiseen. Vaikka itse kuljen pääsääntöisesti pyörällä, niin pyörällä päivittäin saavutettavalle alueelle ei tällaisessa mahdu tarpeeksi riittävän suuria yrityskeskittymiä, ainakaan suurimmalle osalle asukkaista.

    Keskittymä on toistaiseksi luonnonlaki, koska vain erikoistumalla aina vain lisää voi pärjätä – muuten on miljoona kiinalaista valmiina tekemään just Sun työt halvemmalla. Tulevaisuudessa entistä useammilla aloilla yhä kauempana sijaitsevat kilpailijat pakottavat nostamaan tehokkuutta, vain hyvin fyysiset alat voivat toimia ”paikallisilla markkinoilla” (siivous, terveydenhoito (osin), taksit yms.) – ihan tuoreeseen Viikkiläiseen kerrostaloon parvekelasit tuli Kolarista, työmiehet ja sähköurakoitsija Virosta. Jos tehokkuus ei nouse, firman omistajalle ei lopulta jää käteen tarpeeksi että voisi maksaa itselleen elämiseen riittävää palkkaa; ennen (vielä 80-luvulla) oli paljon pieniä kioskeja, mutta sillä myynnillä/katesummalla ei tullut enää yksikään ihminen toimeen ja vain tehokkaimmat ketjut pystyvät minimoimaan kulut ja elättämään joitain ihmisiä. Väljässä ratkaisussa on pakko ajaa pyörämatkaa kauemmas hakemaan edes se maitotölkki, jos ei käytä öitään siivoten ikiomaa navettaa. Lähempänä olevan naapurin ei kannata sitä myydä, vaan ajaa myös kauemmas tekemään jotain omaa erityisalaansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s