Paksunahkaisten miekkamaraton – sensuurikohun jälkipuintia

Pasi Rooma w50Äskettäin työtehtävissäni kirjoittamani blogijuttu ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon virheistä ja ristiriitaisuuksista sai melkoisen huomion sen jälkeen, kun jutun julkaissut työnantajani yllättäen (12.11.) poisti sen verkosta. Pian juttu kuitenkin palautettiin julkiseksi, ja sain kirjoituksestani kaikenmoista palautetta – muun muassa alkuperäisen blogini lukijakommenteissa sekä kritisoimani luentoillan järjestäneeltä taholta Helsingin yliopistolta. Nyt tämän jatkojutun julkaisen sattuneesta syystä itse.

Yhteistyökumppanin yhteydenotto

Koska juttuni hetkellistä sensurointia perusteltiin työnantajani Yleisradion sanoin sillä, että vedin kirjoituksellani ”maton yhteistyökumppanin alta” (Twitter, 12.11.), eniten kiinnostanee tältä kyseiseltä yhteistyökumppanilta eli Helsingin yliopistolta saamani palaute.

No, saamassani sähköpostiviestissä minun kirjoitustani tai toimintaani ei kritisoitu lainkaan. Päinvastoin, siinä pohdittiin toisenlaisenkin kuin vain Studia Generalia -luentoihin liittyvän yhteistyön mahdollisuutta. Ajatuksena oli, että toimittajat ja tutkijat tulisi saada yhteen pohtimaan, miten tiedeviestintää  voisi hedelmällisesti kehittää aidosti keskustelevaan ja kriittiseen suuntaan. Kuviota on sittemmin pohdittu myös puhelimitse.

Mattoa ei oltu vedetty yhtään minnekään.

Nobel-puhe vai jotain muuta – myönnän virheeni

Kohublogistani seurasi myös se, että jutun lukijakommenteissa etsittiin ahkerasti asiavirheitä minunkin väittämistäni. Kaksi pikkuvirhettä tosiaan löytyikin.

Nimimerkki ”Dia” kirjoitti: ”Nobelia saadessa ei pidetä puhetta, vaan luento. Sivu minne linkkasit, ei sisällä edes tätä luentoa, kuten annat ymmärtää”.

Totta. Paul Krugmanin todellinen Nobel-luento löytyy tietysti helposti Nobel-komitean omilta verkkosivuilta. Se ei siis sisällä niitä tutkijanohjeita, jotka Korhola sanoi Krugmanin ”Nobel-puheesta” lainanneensa. Itse asiassa epäilinkin tätä, mutta en tarkistanut asiaa kunnolla. Kaivoin vain esiin sen puheen, josta Krugmanin tutkijanohjeet löytyivät – selityksineen. Virheeni oli siis se, että luotin Korholaan, enkä tarkistanut tietoa. Pahoittelen.

IPCC: Suomi lämpenee 6 astetta – toinen virheeni

Toinen virheeni oli, kun väitin tämän Nelosen uutisten IPCC-uutisoinnin olleen ihan kohdillaan: ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla. Tämän paljastaa YK:n odotettu ilmastoraportti, joka julkistettiin tänään Tukholmassa” (blogini kohta 9).

No, ei se ollut. Korhola sen sijaan oli oikeassa. Tosiasiassa IPCC:n uusi AR5-raportti ei kerro Suomen lämpenemisestä erikseen mitään. Mutta, kuten todettua, Suomen luvut julkistettiin raportin kanssa samassa Ilmatieteen laitoksen järjestämässä julkistamistilaisuudessa, joten lapsus on ymmärrettävä. Itse en puolestani yksinkertaisesti huomannut Nelosen viitanneen raporttiin noin suoraan, vaan ajattelin koko ”Suomi lämpenee 6 astetta” -uutisointia laajempana ilmiönä kuin pelkästään Nelosen uutisena.

Koska Korholan luennon keskeinen teesi oli, että ilmastouhkaa liioitellaan, minusta tässä yhteydessä olennaisinta on kuitenkin huomata Korholan täysin sivuuttaneen otsikkoon kätkeytyneen piilevän ilmastonmuutoksen vähättelyn, josta olen kirjoittanut laajemmin aiemmin. Jos nimittäin maapallo voi tällä vuosisadalla lämmetä noin 5 astetta, niin tällöin Suomi voi puolestaan lämmetä jopa 10 astetta – tai enemmänkin.

Suomen lämpenemiseen 6 asteella riittää jo runsaan 2 asteen globaali lämpeneminen. Tämä tieto kuuluu ihan ilmastotieteen perusteisiin.

Ilmastoskeptikot ja juupas-eipäs

Ilmastoskeptikotkin – tietysti – ilmoittivat omissa kommenteissaan minun syyllistyneen virheisiin. Muutaman he mielestään jopa yksilöivät. Varsinaiseen tyhjänpäiväiseen juupas-eipäs-väittelyyn en kuitenkaan aio nyt(kään) osalllistua. Se on jo nähty. Yhtä skeptikkoväitettä – sitä vakavimmin otettavalta vaikuttavaa – voin kyllä lyhyesti kommentoida. Sen mukaan kehuin John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11). Palaan tähän HC-inttämiseen kuitenkin vasta tämän juttuni lopuksi.

Paksunahkaisten miekkamaraton

Lisäksi sain runsaasti kommentteja jutussa käyttämästäni tyylistä. Monelle kommentaattorille varsinkin juttuni kiihkeyttä oli vaikea tajuta. Esimerkiksi nimimerkki ”Mimmimaria” kirjoitti näin: ”Asioiden esittämisen tavasta turhautuneisuus näkyi kuitenkin useammassa kohdassa niin, etten asiasta samaa mieltä olleenakaan pysynyt aina samassa tunnemyrskyssä mukana.” Hyvin formuloitu kommentti. Ymmärrän yskän.

Ainakin niille, jotka tulivat nyt sensuurikohun myötä ensi kertaa seuranneeksi ilmastodebattia kuumimmillaan, saattoi tulla järkytyksenä, että hurjimmillaan väittely tosiaan on melkoista ”miekkailua”, kuten sitä parissakin eri yhteydessä somessa nyt luonnehdittiin. Ja jos jo oma kirjoitukseni oli varsin kärkevä, niin blogini jatkokeskustelusta löytyy sitten monia kommentteja, jotka ovat silkkaa loanheittoa. Tämän lajin harrastajille kasvaakin aika pian melko paksu nahka.

Mitä taas ”Mimmimarian” havaitsemaan turhautuneisuuteeni tulee, lienee hyvä tietää, että olen ottanut professori Korholan kanssa aivan samoista teemoista yhteen jo useammin, tyypillisesti lehtien mielipidepalstoilla ja kerran myös TV2:n Pressiklubissa (2007). Ja aina Korholan viesti on ollut se sama: ilmastouhkaa liioitellaan. Pahimmillaan hän on syyttänyt, että liioittelu on vieläpä täysin tietoista; että media repii ylidramaattisia otsikoita saadakseen lukijoita, (muut) tutkijat itselleen ”oman palstatilan raivaamiseksi” ja ympäristöjärjestöt heruttaakseen tukijoiltaan rahalahjoituksia.

Jotta turhautumistani voisi jotenkin ehkä ymmärtää, otetaanpa pari muistutusta vuosien varrelta.

Grönlannin sulaminen ja media

Alkuvuodesta 2007 professori Korhola kirjoitti Helsingin Sanomiin (4.2.2007) pitkän artikkelin siitä, kuinka ilmastonmuutoksesta liikkuu liikaa ilmiötä liioittelevia myyttejä. Tuossa jutussaan hänen tärkein esimerkkinsä median harrastamasta liioittelusta oli eri viestimissä levinnyt uutinen, jonka mukaan Grönlannin mannerjään sulaminen ”nostaa merien pintaa jopa kuusi metriä vuoteen 2100 mennessä”.

Näin tuolloin oli todella uutisoitu muun muassa YLEn netissä, vaikka alkuperäisessä tiedelehti Sciencen artikkelissa kyllä selitettiin, että vuoteen 2100 mennessä maapallon lämpeneminen voi ”vain” ylittää sen kynnyksen, joka johtaa mannerjään lähes täyteen sulamiseen ja kuuden metrin vedenpinnan nousuun – kenties noin 400 vuodessa. Liioittelu oli tosiasia.

Mutta, kuten omassa vastauksessani (HS, 11.2.2007) huomautin, Korhola näki tässäkin tapauksessa vain liioittelun, ei samaan uutiseen liittynyttä vähättelyä. Kun näet YLEn tv-uutiset pian ”korjasi” sattuneen virheen, nyt merenpinnan uutisoitiin nousevan yhden metrin tuhannessa vuodessa. Pieleen meni taas, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan.

Miksi siis – taas kerran – liioittelu oli pahasta, mutta vähättely oli OK?

Grönlannin sulaminen ja tutkijoiden sanoma

Kaksi vuotta myöhemmin Korhola palasi Grönlanti-kysymyksen äärelle (HS, 2.4.2009). Hän oli mielipidekirjoituksessaan yhä vain sitä mieltä, että mannerjään sulaminen nähtiin liioitellussa valossa. Nyt hän kirjoitti Grönlannin jäätiköiden virtausnopeuksien ”palautuneen lähtöuomiinsa” ja uumoili jopa koko Grönlannin sulamisen olleen aivan luonnollista laatua. Näkemystään professori perusteli viimeisimmän American Geophysical Unionin (AGU) tiedekokouksen ”sanomalla”.

Minä vastasin (HS 9.4.2009). Huomautin, että tosiasiassa kyseisessä kokouksessa puhuneiden tanskalaistutkijoiden mukaan havainnot kylläkin todistivat purkujäätiköiden virtaamien ”nopeaa kiihtymistä”. Samoin yhdysvaltalaistutkijat raportoivat ”jäätiköiden virtausnopeuden laaja-alaisesta ja huomattavasta kiihtymisestä”. Kolmas tutkijaryhmä puolestaan todisti, että Grönlannin sulaminen nosti nyt merenpintaa tuplasti nopeammin kuin viisi vuotta aiemmin juuri siksi, että jäätiköt purkautuvat mereen entistä vauhdikkaammin. Lisäksi kokouksessa sulamisen raportoitiin ulottuvan yhä ylemmäs jäätikön keskiosiin ja tilanteen kokonaisuutena johtuvan ”selvästi” ilmastonmuutoksesta.

Korholan tulkinta jäätikkötutkijoiden sanomasta oli erikoinen. Vähintäänkin vähättelevä, sanoisin.

Pohjoisen pysyvän merijään sulaminen vahvasti liioiteltua?

Arktisen merijään sulamisesta johtuvan huolestuneisuuden toppuuttelu on ollut yksi Korholan lempiaiheita. Vuoden 2007 jutussaan hän kirjoitti, että koska merijään kehityksestä on kunnollista satelliittimittausdataa vasta 1970-luvulta alkaen, näiden mittausten tuloksista ei voi tehdä minkäänlaisia ”luotettavia johtopäätöksiä”.

Kun sitten huomautin, että  pohjoinen pysyvä merijää oli kuitenkin jo tuolloin, vuosiin 2005–2006 mennessä, supistunut sentään ”jopa neljänneksellä”, Korhola katsoi, että väitteeni oli – yllättäen – ”vahvasti liioiteltu”. No, tuossa vaiheessa kesäaikaisen – eli pysyvän – merijään laajuus oli supistunut noin 24 prosenttia. Mielestäni arkikielessä neljännes oli näin ollen ihan hyväksyttävä määre.

Nyt, vain jokunen vuosi myöhemmin, pohjoisen pysyvän merijään laajuus on supistunut jo yli kolmanneksen. Ja tilavuus noin kaksi kolmannesta. Vahvaa liioittelua?

Professori ja poikkeuksellisen nopea lämpeneminen

Kaikkein vakavin ja merkittävin vähättely Korholan edellä mainituissa kirjoituksissa oli kuitenkin se, kun hän ilmoitti, että ”käsitys nykyisen lämpenemisen poikkeuksellisesta nopeudesta” on pelkkä ilmastomyytti, josta ”olisi jo aika luopua”. (HS, 4.2.2007)

Korhola perusteli näkemystään näin: ”Kun maapallon keskilämpötiloja tutkitaan pitkällä aikavälillä, eivät suuretkaan lämpötilan muutokset ole harvinaisia. Esimerkiksi noin 11 000 vuotta sitten maapallon lämpötila kohosi 4–6 astetta vain muutamassa vuosikymmenessä.” Toisin sanoen Korhola, jonka erikoisalana on “pitkän aikavälin ympäristömuutokset”, väitti nykyistä geologista lämmintä jaksoa, holoseenia, edeltäneen jääkausijakson päättyneen kuin seinään, vain muutamassa kymmenessä vuodessa.

Minä, pahainen toimittaja – tai arkkitehti, kuten blogijuttujeni kommenteissa jatkuvasti huomautellaan – älähdin tästäkin. Opastin professoria, että hänen mainitsemansa äkkilämpeneminen oli vain paikallinen ilmiö, eikä se suinkaan koskenut koko maapallon keskilämpötilaa. Globaalisti jääkautta seuranneen lämpenemisen tiedettiin kyllä vieneen useita tuhansia vuosia. (HS, 11.2.2007)

Nyt uusimmat tutkimukset ovat viimeistään tehneet tämän tapauksen aivan selväksi (kuva alla). Nykyinen lämpeneminen on poikkeuksellisen nopea, lämpenipä maapallo tällä vuosisadalla 2, 3 tai vaikka 5 astetta.

shakun_marcott_hadcrut4_a1b_eng

Kuva: Maapallon keskilämpötila viimeisten 20 000 vuodelta ja ennuste vuoteen 2100 – 3 asteen lämpenemisellä. (Lähde: Jos Hagelaars.)

Eli, ”Mimmimaria”, tulkitsit aivan oikein. Olen totta totisesti turhautunut. Nyt näissä kahdessa Korhola-blogissani olen kirjoittanut vain yhden luennon ja kahden lyhyen lehtitekstin valikoiduista ongelmista. Enempäänkin olisi ainesta. Ei mielestäni tällaista hölynpölyä pitäisi professoritasolta jatkuvasti suoltaa.

Ilmastomallien ”täydellisyydestä”

Ja kuten luvattua, lopuksi vielä siitä skeptikkoväittämästä, jonka mukaan kehuin kohujutussani John Fyfen ryhmän analysoimia ja nykylämpenemistä ”liioittelevia” malleja liikaa, jopa ”täydellisesti” toimiviksi (blogini kohta 11).

Nimimerkki  ”Fyysikko minäkin” kirjoitti lukijakommenttinaan: ”jos malli kuvaa luotettavasti menneisyyden kehityksen, se johtuu yleensä siitä, että menneisyyden tunnettua kehitystä on käytetty mallin rakentamisessa. Toiseksi, kun tieteessä sanotaan jonkin mallin kuvaavan ilmiön ’täydellisesti’, sen pitää todella tarkoittaa sitä, ts. näkyviä eroja ei saa olla. Kuvassa oleva käppyrä on kaukana täydellisestä sovituksesta.”

Fyfe et al 2013

Kuva: Lämpötilahavaintojen trendi (punaiset viivat) ja mallilaskelmat (musta ja harmaa). (Lähde: Fyfe et al. 2013. Nature Climate Change.)

Kaksi asiaa: Ensinnäkään menneisyyttä ei sellaisenaan käytetä mallien rakentamiseen. Ainoastaan maailman toiminnasta havaittuja ilmiöitä, jotka johdetaan matemaattisiksi kaavoiksi. Mallin toiminta alkaa nollasta, se laskee todellisuutensa aivan itse. Silti, mallit toimivat huikean hyvin. ”Niin yläilmakehän suihkuvirtaukset kuin matalapaineiden radat malli löytää oikeille paikoilleen”, on ilmatieteen emeritusprofessori Juhani Rinne ihastellut ilmastomallien yleistä tarkkuutta jo vuosia sitten.

Toiseksi, aivan kaikkia ilmastojärjestelmän yksityiskohtia ilmastomallit eivät tietenkään voi mallintaa. Sitä varten meidän pitäisi rakentaa toinen tismalleen, atomilleen samanlainen maapallo. Ei onnistu. Jonkin verran poikkeavuutta pitää siis sallia ja mitä lyhyempää aikaväliä tarkastellaan, sitä enemmän klappia tietysti helposti tulee.

Kuten jo alun pitäen totesin, kyseiset mallit on kehitetty pitkän aikavälin muutosten ennakoimiseen. Tämän tehtävänsä ne ovat hoitaneet täydellisesti. Fyfen analyysissä todellinen, mittauksin havaittu pitkän aikavälin trendi (punainen suora viiva, kuva yllä) osuu täysin yhteen mallien laskeman trendin kanssa (musta vinoraidoitettu alue). Lyhyemmän aikavälin vaihtelu on tässä pelkkää kohinaa. Se pitää vain hyväksyä.

Eri asia tietysti on, jos poikkeama käy erityisen suureksi ja vieläpä venyy ajallisesti merkitsevän pitkäksi. Mutta tähän mennessä havaittu 15 vuoden alailmakehän lämpenemisen hidastuminen ei vielä malleja romuta. Korholaa siteeraten: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeksi pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole”.

Maapallon lämpenemisen hidastuminen peruttu?

Sitä paitsi, mielenkiintoisen uuden lisänsä tähän viime vuosina skeptikkoja villinneeseen keskusteluun maapallon lämpenemisen pysähtymisestä toi juuri äskettäin Kevin Cowtanin ja Robert Wayn uusi tutkimus, jonka mukaan ilmiö olisikin suurelta osaltaan – ellei jopa kokonaan – vain illuusio.

Uuden tutkimuksen mukaan lämpenemisen hidastumisilmiö johtuisikin lähinnä siitä, että se kyseinen mittaussarja, jossa hidastuminen erityisesti näkyy (HadCRUT4), kattaa vain noin 84 prosenttia maapallon pinnasta. Tässä sarjassa mittausten ulkopuolelle ovat jääneet muun muassa napa-alueet, joista erityisesti arktiksen kuitenkin muuten ymmärretään lämmenneen viime vuosina nopeasti.

Muiden havaintosarjojen, kuten erityisesti NASAn GISS-sarjan pohjalta uusi havainto ei olisikaan yllätys. NASA GISS-mittaukset ovat nimittäin jo pitkään ottaneet napa-alueet paremmin huomioon, ja niissä mitään lämpenemisen hidastumista ei ole juuri näkynytkään.

Saa nähdä. Seuraavaa kohua odotellessa.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Ilmastonmuutos, Media, Pasi | 2 kommenttia

Betoniviidakon tehokkuutta vai ekokylien omavaraisuutta?

Alla oleva teksti on Pasin neljäs ja viimeinen kolumni Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn
a
u-lehdessä vuosina 2011-2112. Se on julkaistu au:n numerossa 6-7/2012:

Pasi w50Onko ekologinen yhdyskuntarakenne tiivis vai väljä? Pelastuu­ko maailma tehokkaassa betoniviidakossa vai maalaismai­sessa idyllissä? Vai onko koko kysymyksenasettelu väärä?

Tiiviin ja väljän dilemmaa on pohdittu pitkään. Oma diplomi­työnikin vuodelta 1998 kuului tätä problematiikkaa pohtivaan tutkimusohjelmaan. Siinä selvitin, voisiko olemassa olevista lähi­öistä muokata ekokylien tapaan mahdollisimman omavaraisia.

Tuolloin, 90-luvulla, vallalla oleva ajatus tuntui nimittäin ole­van, että ekologisen yhdyskunnan ideaali löytyy omavaraisten ekokylien saaristosta. Laajemmissa yksiköissä puhuttiin puutar­hakaupungeista, jotka ovat nimestään huolimatta kylämäisiä nekin: matalia ja vehreitä. Tuossa vaiheessa tutkimukset osoitti­vat, että olemassa olevista paikkakunnista ekologisimpia olivat ne pienehköt yhdyskunnat, joissa liikkumisen saattoi hoitaa ja­lan tai polkupyörällä – jopa alueen reunalta toiselle.

Ekoyhdyskunnat näyttäytyivät selvänä vaihtoehtona suur­kaupungistumiselle.

Varsinkin Ruotsissa ekokyliä rakennettiin useita, kaikkine au­rinkokerääjineen, viljelmineen, kompostikäymälöineen ja biolo­gisine jätevedenpuhdistamoineen. Suomessa niistä puhuttiin paljon, mutta eipä yhtään oikeasti saatu aikaan.

Oikeastaan myös kaupunkien suhteen sovellettiin ekokylä­ajattelua. Sitä tein minä tyypillisen 1960-lukulaisen metsälähiön omavaraistarkastelussani, ja sitä tehtiin Eko-Viikissä. Viikissä esi­merkiksi kehitettiin alueen energiaomavaraisuusastetta aurinko­kerääjin ja panostettiin huomattavasti asukasten omatoimivilje­lyyn varaamalla palstoille tilaa pihoilta ja korttelien väleistä sekä rakentamalla maakellareita.

Yksi 90-luvun lopulla suunnitelun Eko-Viikin tyypillisistä korttelien välisistä ”vihersormista” syksyllä 2012.

Kuva: Pasi Toiviainen.

Sittemmin ajat ovat muuttuneet.

Tätä nykyä ekoyhdyskunnan vallitseva ideaali tuntuu – aina­kin Suomessa – olevan suurkaupunki. Taikasanoja ovat tiiveys ja tehokkuus. Kun rakennetaan tehokkaasti ja päällekkäin, saadaan lähipalveluille kysyntää ja joukkoliikenteelle käyttäjiä. Tornitalo on ekologisuuden uusi majakka.

Toki muutakin kaavaillaan ja tehdään, mutta tämä on ajan henki.

Entä kumpi sitten on oikea ratkaisu? Tiivis vai väljä?

Mielestäni kysymys on sellaisenaan väärä. Väitteeni nimittäin kuuluu, että sekä maalla että kaupungissa, niin betoniviidakossa kuin pikkukylässäkin, voi yhtä lailla elää ekologisesti kestävästi tai täysin kestämättömästi. Kyse on elämäntavasta.

Kyse on siitä, tukeeko yhdyskuntarakenne valittua elämänta­paa. Vaikka asuinalue olisi kuinka monen kriteerin mukaan eko, jos asukas haluaa elää toisin, lopputulos on katastrofi. Eli koska meitä ihmisiä on erilaisia, tarvitsemme monenlaisia järkevästi suunniteltuja asuinympäristöjä.

Myös ympäristökriisissä on pitkälti kyse elämäntavasta. Länsi­mainen kulutuskeskeinen elämäntapa vain ei ole ekologisesti kestävä. Tätä ei kuitenkaan voida muuttaa yksistään yhdyskunta­suunnittelulla.

Toinen väitteeni onkin, että kiireisintä ja tärkeintä on saada il­mastopäästöille riittävän korkea hinta. Siis niin korkea, että se oi­keasti tuntuu. Dramaattisesti korkeampi kuin nyt.

Tämän muutoksen myötä ihmiset sitten valitsevat, kuinka rat­kaisevat elämänsä uudessa, talouden kautta maapallon kantoky­vyn huomioon ottavassa tilanteessa. Tällä tavalla alkaisi näkyä, kummankaltainen kaupunkirakenne, tiivis vai väljä, nousisi voit­tajaksi. Valinta olisi yhtä lailla ekologinen kuin ekonominenkin.

Toki minulla on asiaan ihan henkilökohtainenkin mielipide. Jos minä saisin päättää, valitsisin väljän.

Minun ideaalissani ekologinen yhdyskunta koostuu kevyellä liikenteellä hoidettavista pienistä, matalista, vehreistä ja mahdol­lisimman omavaraisista, peltojen ja luontoalueiden ympäröimis­tä puutarhakaupungeista, jotka ovat raideliikenteellä yhteydessä toisiinsa. Tämä ratkaisu juontuu suoraan Ebenezer Howardin jo vuonna 1898 esittämästä puutarhakaupunkimallista. Paremmas­ta en ole kuullut.

Korostuneen urbaanilla yhdyskunnalla on sen sijaan yksi rat­kaiseva – ja yllättävän vähän käsitelty – ongelma. Se ruokkii kulu­tuskeskeistä elämäntapaa eli sitä alkuperäistä isoa ongelmaa. Se tihkuu ärsykkeitä yhä uusiin hankintoihin ja energiaa kuluttaviin harrasteisiin.

Tämän rinnalla puutarhakaupunki vastaa ympäristöhaastee­seen syvällisemmin. Sen elämänrytmi on toinen. Lisäksi moni­puolisen omavaraisuuden mahdollistava puutarhakaupunki on paljon katastrofinkestävämpi vaihtoehto.

Ja loppuun siitä katastrofista: Juuri 7.6. julkaistussa Nature-lehdessä 22 arvostettua luonnontieteilijää ennakoi maapallon olevan matkalla kohti äkillistä systeemistä muutosta. Kriittisen ra­jan he laskevat voivan ylittyä vuoden 2025 paikkeilla.

“Päähuoli on, että voimme nähdä nälänhätiä ja sotia, jotka ovat seurausta biologisten olojen järkkymisestä, kun elämän ylläpito­järjestelmä ylittää kriittisen kynnyksen planetaarisen tilan muut­tuessa”, toteaa ryhmää vetänyt paleoekologi Tony Barnosky.

Tämä oli viimeinen minulta tilattu kolumni Arkkitehtiuutisiin. Parasta jatkoa, kollegat!

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ekorakentaminen, Ilmastonmuutos, Kaupunkisuunnittelu, Pasi | 3 kommenttia

Super-energiatalot riskialtis ratkaisu ilmastokriisiin

Alla oleva teksti on Pasin kolmas (3/4) kolumni Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn
a
u-lehdessä vuosina 2011-2112. Se on julkaistu au:n numerossa 2/2012:

Pasi w50Minusta on – oikeastaan vaivihkaa – tullut luon­nonmukaisen rakentamisen puolestapuhuja. Jopa sinänsä ekologisissa rakennuksissa vie­rastan kovia, teknologisia ratkaisuja. Kovin pitkään en silti ole ajatellut näin. Päinvastoin. Mikä siis on muut­tunut?

Alun perin uppouduin ekorakentamisen maail­maan vuonna 1990, kun aloitin opintojeni ohella työt ekorakentamisen pioneerin Bruno Eratin arkkitehti­toimistossa. Omaksuin hänen ajatuksistaan paljon. Mutta en kaikkea.

Keskeisin oivallus oli, että ylivoimaisesti suurimman ekologisen jalanjäljen rakennuksen koko elinkaaren ai­kana jättää sen energiankulutus. Siihen verrattuna vaikkapa rakennusmateriaalien tuottamiseen tai itse rakentamiseen käytetty energia on marginaalista.

Tämän opin sisäistin hyvin. Olin jo tuolloin hyvin huolissani ilmastonmuutoksesta, joten oli selvää, että taloista piti saada ehdottoman energiapihejä. Raken­nusten suuntaamisesta, aukotuksesta, massoittelusta ja lämpövyöhykkeisiin jakautumisesta niin, että ne hyödyntäisivät mahdollisimman tehokkaasti aurinko­energiaa – niin aktiivisesti kuin passiivisestikin – tuli it­sestäänselvyys.

Sen sijaan monet muut oppi-isäni hellimät ajatuk­set, kuten terveellinen sisäilma, rakenteiden hengittä­vyys ja painovoimainen ilmanvaihto, eivät minua juuri kiinnostaneet. Muistan, kuinka kesällä 2000 eräällä EKO-SAFAn ekskursiolla ruotsalaisiin ekokohteisiin tus­kastelin perehtymistämme painovoimaisella ilman­vaihdolla toteutettuihin toimistoihin ja kouluihin. Hie­noa, mutta entä energiakysymys, se pääasia, jupisin it­sekseni. Olisi yksi ilmastokatastrofi, joka pitäisi estää.

Joka tapauksessa, vähintään koko 1990-luvun Suo­messa rakennusalalla vallitsi tilanne, jossa ekologiselle suunnittelulle ei ollut vielä kysyntää – olivatpa ekoide­oiden painotukset sitten mitkä tahansa. Jopa Eratin ekologiseen suunnitteluun ”erikoistuneessa” toimis­tossa ekohankkeina tehtiin vain satunnaisia yksityista­loja, kun valtaosa töistä edusti aivan tavanomaista ra­kentamista.

Sitten 2000-luvun puolelle tultaessa asetelma muuttui. Ensin maailmalla ja jokusen vuoden viiveellä myös Suomessa havahduttiin toden teolla ilmaston­muutoksen uhkaan. Nyt Euroopan unionissa vaadi­taan jopa nollaenergiarakentamista ja Suomessa kiris­tetään vauhdilla energiamääräyksiä. Yhtäkkiä ekota­loista puhutaan käsitteillä matalaenergiatalo, passiivi­talo, nollaenergiatalo ja plusenergiatalo.

Rakennusten energiankulutus on siis vihdoin saa­nut tarvitsemansa huomion. Lähitulevaisuudessa pas­siivirakentamisesta vaikuttaa olevan hyvää vauhtia tu­lossa uusi standardi. Hienoa, oikeasti!

Vai onko?

Olin pitkään yhtenä äänenä mukana vaatimassa passiivitalojen ja muiden huipputehokkaiden energia­talojen tulemista. Olen kuitenkin sittemmin alkanut empiä. Passiivitalo sekä sitä tehokkaammat nolla- ja plusenergiatalo nimittäin vaativat elimellisesti läm­möntalteenotolla varustetun koneellisen ilmanvaih­don. Ne ovat täysin riippuvaisia tekniikan toimivuu­desta ja sähköstä.

Toisaalta vuosi vuodelta minusta on alkanut vaikut­taa selvemmältä, että ilmastokatastrofia ei enää voida estää. Esimerkiksi Jäämeri menettää taatusti pysyvän jääpeitteensä ja on tulevaisuudessa sula ainakin kesäi­sin. Tutkijoiden mukaan tätä ei estä enää mikään, ja ny­kytiedon valossa uhkakuva toteutuu 10–20 vuodessa.

Jäämeren sulamisen seurauksia voi vain arvailla, mutta kyse olisi massiivisesta ekologisesta ja ilmastol­lisesta mullistuksesta, joka vaikuttaisi ympäri pohjoista pallonpuoliskoa. Grönlanti lämpenisi niin paljon, että sen mannerjäätikkö olisi tuomittu sulamaan – hitaasti, mutta kokonaan. Siperian ja Alaskan ikiroudan sulami­nen kiihtyisi ja niistä vapautuisi ilmaan yhä enemmän hiilidioksidia…

Yksin jo tämä ilmastollinen mullistus saattaa järkyt­tää yhteiskuntiemme toimintaa niin, että paitsi säh­kön, myös teknisten järjestelmien huollon ja varaosien järjestyminen käy epävarmaksi. Saisimmeko tarvitse­maamme tuontisähköä ja tuontipolttoaineita? Kuinka ilmastokriisin ensi aallon tuottamat ongelmat heijas­tuisivat maailmantalouteen ja yksittäisiin kuluttajiin?

Niinpä, kun muutama vuosi sitten luonnostelin va­kavissani omaa ekotaloa, huomasin, että moista haa­voittuvaa teknotaloa en itselleni haluaisi. Jos se vielä tiivistettäisiin ja eristettäisiin muoveilla, niin kuin nyky­ään tapana on, se olisi teknojärjestelmän romahtaessa kuin pullo, jossa ilma ei vaihdu ja jonka lämpötalous on sekaisin.

Sinnittelisinkin itse tulevaisuudessa mieluummin aidosti passiivisille eli ei-koneellisille järjestelmille pe­rustuvassa matalaenergiatalossa, jossa olisi hengittä­vät puupohjaiset rakenteet ja painovoimainen ilman­vaihto. Talon energiansäästö olisi poistoilman lämpö­häviöiden takia ”vain” noin puolet verrattuna standar­diratkaisuun, mutta toisaalta tämä tilannehan paranee kuin itsestään, kun ilmasto lämpiää.

Ja niin kliseistä kuin se onkin, paras ekoratkaisu on villapaita.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ekorakentaminen, Ilmastonmuutos, Pasi | Yksi kommentti

Marjapuskia ja omenapuita – pohdintoja Eko-Viikin laitamilta

Alla oleva teksti on Pasin toinen (2/4) kolumni Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn
a
u-lehdessä vuosina 2011-2112. Se on julkaistu au:n numerossa 9/2011:

Pasi w50Eräänä alkusyksyn keskiviikkona sain kuunnella koko päivän kulttuuritoimittajapuolisoni jatkuvaa manaamista. Sadatteluja seurasi yleensä siteeraus kirjasta. Hän luki Seppo Konttisen tuoretta kirjaa Suomalainen ruokalasku (Sil­tala, 2011). Sen perusteella kaikki nykyisessä ruoantuotannos­samme ja ruokakaupassa tuntuu olevan päin honkia.

Ensinnäkin ruoantuotanto on alakohtaisesti tyypillisesti vain parin suuren valmistajan temmellyskenttä. Esimerkiksi meijeriteollisuutta hallitsee Valio, ja leivonnaisia tekevät Fazer sekä Vaasan & Vaasan. Ja niin edelleen. Elintarvikekaup­pa taas on kahden ketjun, SOK:n ja Keskon, keskinäinen kauppa.

Alalla kyllä vakuutetaan käytävän kovaa kilpailua, mutta todellisuudessa tämä loistaa poissaolollaan ja suuret jyräävät. Mitä kilpailua on siinä, että molemmat suuret keskusliikkeet myyvät samoja suurvalmistajien hunajamari­noituja mössöjä, ihmettelee Konttinen. Lopputulos on, että meille suomalaisille myydään huonoa ruokaa, mutta ruokalasku on Euroopan kolmanneksi kallein.

Silti kuntapoliitikoiden ja yhdyskuntasuunnittelijoiden siunauksella keskusliikkeille kaavoitetaan ja rakennetaan yhä vain uusia hehtaarihalleja, joiden kattojen alle siirtyvät myös monet muut tärkeät palvelut, kuten vaikkapa apteekit. Näin vahvistetaan kansalaisten autoriippuvuutta ja tapetaan viimeisetkin sinnittelevät kylä- ja kaupunginosakeskukset. Erilaiset pientuottajat, pikkupuodit ja erikoisliikkeet on ajettu sukupuuton partaalle.

Konttisen käsittelemät poliitikkojen arveluttavat kytkökset, elintarvikealan verotukikummallisuudet ja keskusliikkeiden asiakkailleen luomat etukorttikoukutukset ovat omat surulliset tarinansa, mutta raskaimmin ruokakult­tuuria harrastava puolisoni kirosi, kun kyse oli ruoan laadusta. Tai laaduttomuudesta.

Toisaalta, kyllä kolahti minuunkin kuulla esimerkiksi, että broilerinlihaan pumpataan vettä ihan vain tämän myyntipai­non lisäämiseksi. Meille siis myydään vettä lihana! Tai entä sitten se, että HK:n metrilenkkiä, jossa ei ole lainkaan lihaa, vaan ainoastaan 73 prosenttia lihaan verrattavia ainesosia, mainostetaan paketissa tekstillä ”100 % suomalaista lihaa”. Huiputusta, sanoisin. Tuona keskiviikkoiltana puhisimme lopulta kumpikin kiukusta.

Entä miten ihmeessä tämä kaikki liittyy rakentamiseen ja arkkitehtuuriin?

Siten, että kaikki liittyy kaikkeen. Hypermarkettikulttuurin vaikutus palvelujen saavutettavuuteen ja kaupunkielämään on ilmiselvä, ja laajemmin ottaen kyse on siitä, millaisia kehityskulkuja olemme itse kukin työssämme ja siviilielämäs­sämme tukemassa ja puolustamassa.

Vastavoimia elintarviketuotannon ja -kaupan keskittymi­selle on nähtävissä lisääntyvässä kiinnostuksessa lähi- ja luomuruokaan sekä kaupunkiviljelyyn. Ihmiset haluavat tietää, mitä oikein suuhunsa laittavat sekä tehdä omasta elämästään ekologisesti mielekkäämpää.

Muutimme itse juuri tänä kesänä Viikkiin, Koillis-Helsin­kiin. Asuntoon liittyy pieni, noin 3 kertaa 7 metrin kokoinen ja puoliksi terassiksi laitettu piha, jolla ennätimme jo aloittaa kotitarveviljelyn varovasti salaateilla ja yrteillä. Ensi vuonna oman laajemman pihaviljelyn lisäksi aiomme vallata myös taloyhtiön pihoja marjapensaille ja hedelmäpuille. Ja sitten tietysti laajennetaan edelleen ja yritetään puskea kaupunki­viljelyä muuallekin tänne Viikin pohjoisimmille kulmille.

Itse asiassa sekin, miten Viikkiä on kaiken kaikkiaan rakennettu, suututtaa.

Viikkihän tunnetaan nimenomaan sen eteläisestä, ensin rakennetusta osastaan, Eko-Viikistä, jonka suunnittelusta järjestettiin vuonna 1995 kaavakilpailu. Osallistuin itsekin kisaan – ihan kelpo menestyksellä – mutta sittemmin olen seurannut alueen kehittymistä toimittajana. Mieleeni on syöpynyt, kuinka 90-luvun lopulla Eko-Viikin valmistuessa Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston edustajat vakuutti­vat, että myöhemmin rakennettavissa Viikin pohjoisissa osissa hyödynnetään sitten ekoalueesta saatuja oppeja.

Vaan onko hyödynnetty? Ei, vaikka esimerkiksi aurinko­energian hyödyntämisessä Eko-Viikki ylitti odotukset. Ei, vaikka Eko-Viikin miellyttävä, hyöty- ja muun kasvillisuuden pehmentämä – mutta kuitenkin selvästi urbaani – miljöö on Suomessa poikkeuksellisen ihmisläheistä ja onnistunutta. Alue onkin erittäin suosittu, ja asuntojen hinnat ovat nousseet nopeasti.

Sen sijaan tänne pohjoisempaan Viikkiin on rakennettu samaa perusbulkkia kuin aikaisemminkin. Rakennusten energialuokitukset ovat tyypillisesti juuri ja juuri alimpien vaatimusten mukaisia. Meidänkin D-energialuokan talossa oli paljastunut heti tuoreeltaan pahoja lämpövuotoja, joita on sitten yritetty jälkikäteen paikkailla. Kaikki sisäseinien nurkat on ”viimeistelty” paksuilla ”möntsäliitti”-massakerrok­silla, kun muuten ei ole osattu tehdä ilmatiivistä jälkeä. Ympäristö on varsin tiivistä ja kovaa. Puurakenteiset päiväkodit ja paanukirkko ovat jokapäiväisiä ilonaiheita, mutta muuten täällä paistatellaan Eko-Viikin imagon jälkihehkussa.

No, nykyiset asuinalueet on jo rakennettu, voitot niistä kääritty, ja nyt ne pitää sitten jälkijättöisesti yrittää ekologi­soida. Saa nähdä, mikä merkitys meidän sissiviljellyillä marjapuskillamme ja omenapuillamme voi tässä operaatios­sa olla.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ilmastonmuutos, Kaupunkisuunnittelu, Media, Pasi | 4 kommenttia

Tornitalot on murhaa – Helsingin tornitus lopetettava

Pasi Rooma w50Tulevana keskiviikkona 15.5.2013 Helsingin kaupunginvaltuusto on suuren päätöksen edessä: salliako, asemakaavasta poiketen, peräti 33-kerroksisen tornitalon rakentaminen Jätkäsaaren itärantaan vai ei. Päätös on ratkaiseva askel Helsingin tornittamisessa – tai sen kaupunkikuvan suojelemisessa. Tornihanketta on perusteltu muun muassa työllisyys- ja talousargumenteilla, mutta jos sitä tarkastellaan ekologisesta näkökulmasta, suunnitelma pitäisi ilman muuta kuopata.

Onko tiiveys ekologista?

Viime vuosina ekologiseen yhdyskuntasuunnitteluun on salakavalasti pesiytynyt ajatus, että tiiveys olisi ekologista. Samalla torneista on tullut suoranaisia ekorakentamisen majakoita. Tämä ajatus – kaikessa kehitysoptimismissaan – on kuitenkin pahasti vajavainen.

Ensinnäkin, tiiviin kaupungin alkuperäinen ”ekologinen” perustelu on vanha havainto, että laajalle levittäytyneet yhdysvaltalaiset autokaupungit, kuten Houston, kuluttavat huomattavasti enemmän polttoainetta kuin aasialaiset huipputiiviit tornikaupungit, kuten Hong Kong (Newman & Kenworthy, 1989). Tämä on sinänsä totta, mutta on myös huomattava, että tuolloin autoistumisaste ja elintaso ”huipputehokkaissa” aasialaiskaupungeissa oli vielä vaatimatonta. Samoin on syytä laittaa merkille, että perinteiset matalat eurooppalaiskaupungit pärjäsivät tarkastelussa oikein hyvin.

Newman Kenworthy 1989 w500Kuva: Asukas-tiheyden suhde polttoaineen kulutukseen. Peter Newmanin ja Jeffrey Kenworthyn tutkimuksesta ”Gasoline Consumption and Cities”, 1989. 

Toki tiivis yhdyskunta mahdollistaa myös joukkoliikenteeseen panostamisen, mutta se mahdollistaa paljon muutakin, kuten ruuhkat. Suomessa pisimmät työ- ja harrastusmatkat ovat pääkaupunkiseudulla eli juuri tiiveimmin asutulla alueella. Vastauksena ongelmaan pidetään lisää tiivistämistä. Tämä on kuitenkin pääosin harhainen vastaus. Työpaikat ja liikuntahallit pysyvät edelleen matkan päässä, mutta liikenne on entistä raskaampaa. Puhutaan kyllä, että, no, rakennetaan asuntoja työpaikkojen viereen. Hyvä, mutta ihmiset käyvät kuitenkin yhä töissä omissa työpaikoissaan ja asuvat missä asuvat. Kuka missäkin. Aivan kuten tähänkin asti.

Eheytys on ekologista

Keskustelun järkeistämiseksi on tärkeää erottaa kaksi kaupunkirakenteellista käsitettä: tiiveys ja eheys. Tiivistäminen on sitä, mitä Helsingissä nyt ajetaan kuin matoa koukkuun. Olen kuullut, että kaavoittajien saama ohje kuuluu: etsikää kaikki mahdolliset lisärakennuspaikat ja sitten kertokaa löydetty [järjellinen] rakennustehokkuus kahdella. Tämä suuntaus johtaa myös tornittamiseen.

Kaupunkirakenteen eheyttäminen taas merkitsee sitä, että estetään yhdyskunnan sirpaloituminen. Sen rakenne pidetään hallittuna, (järkevän) tehokkaana ja mielekkäänä. Ekologisessa katsannossa eheyttäminen pesee tiivistämisen.

Yksi ylitiivistämisen haittapuoli on sekin, että luonto ja pehmeys puristuvat ulos kaupungista. Seurauksena ihmiset hankkivat enenevässä määrin kesämökkejä ja matkustavat niille entistä useammin. ”Kesämökki” tosin alkaa olla jo vanhentunut käsite, kun nyt mökeistä vieläpä varustetaan suorastaan kakkosasuntoja ja niissä pidetään peruslämpö vuoden ympäri. Toiset puolestaan karkaavat slummiutuvaa kaupunkia kaukomatkoille.

Infrastruktuuriargumentti

Tiiveyttä perustellaan myös sillä, että infrastruktuuri saadaan tehokkaaksi, kun tiet sekä erilaiset kaapeli- ja putkilinjat jäävät lyhyemmiksi. Totta, mutta kyllä ihan vaan ehytkin yhdyskuntarakenne riittää tässä pitkälle. Mitään yltiötiivistämistä ei tarvita.

Itse asiassa, ekologinen ajattelu voisi johtaa päinvastaiseenkin lopputulemaan. Riittävän väljässä yhdyskunnassa sadevedet voidaan imeyttää luonnonalueisiin, jätevesiä ja kompostijätteitä käsitellä paikallisesti sekä harjoittaa omatoimiviljelyä. Rakennettava infra voisi siis olla kevyempi. Lisäksi ympäristö olisi viihtyisämpi ja inhimillisempi.

Takavuosina näin ekologisessa yhdyskuntasuunnittelussa ajateltiinkin. Nykyään tällainen syväekologinen pehmeys sen sijaan loistaa poissaolollaan.

Tornitalo ekotalona

Tornitalo itsessään on puolestaan kaikkea muuta kuin ekologinen rakennustyyppi.  Jo sen rakentaminen on erikoisratkaisujensa vuoksi materiaali- ja energiaintensiivisempää – ja kalliimpaa – kuin tavanomaisen rakennuksen. Samoin sen käyttö ja ylläpito. Samoin, sitten joskus, sen purkaminen.

Lisäksi tornitalo tuottaa suuren julkisivupinta-alansa vuoksi lähiympäristöönsä voimakkaita tuulenpyörteitä ja jättää taakseen pitkän varjon. Meillä täällä pohjoisessa tämä varjo on pisin keskellä talvea eli juuri silloin, kun aurinkoa toisaalta tornin taaksekin jäävissä rakennuksissa ja pihoilla kipeimmin kaivattaisiin. Joulukuussa Helsingissä 33-kerroksisen eli 100-metrisen tornin varjo olisi keskipäivällä – eli lyhimmillään – liki kilometrin mittainen. Jätkäsaaresta tämä yltäisi aina Kamppiin ja Etelä-Töölön rajoille asti.

Arvostettu, Lontoossa toimistoaan pitävä ekoarkkitehti Ken Yeang onkin todennut tornitaloista yksiselitteisesti, että ”jos niiden rakentaminen ei ole aivan välttämätöntä, niitä ei tulisi rakentaa”. Helsingissä kyse tuskin on minkään asteen välttämättömyydestä.

Torni on vallan symboli

Oma asiansa on arkkitehtuuri. Rakennuksilla on merkityksensä, sanomansa ja symboliikkansa. Haluttiinpa sitä myöntää tai ei, kohti korkeuksia kurottava tornitalo symboloi teknologista mahtia, menestystä, voimaa ja valtaa. Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa tällaista viestiä tietenkin himoitaan, mutta onko se ekologisesti sovelias? Näillä avuillako maailma pelastetaan?

Kun rakennuksen ulkoinen hahmo – tyypillisesti terästä ja lasia, kylmä ja tyly, kuten Jätkäsaaren hotellihankkeessakin – vielä tukee tätä symboliikkaa, tämä sanoma vain korostuu.

Meillä Helsingissä on – ainakin vielä toistaiseksi – rakennusmassojen korkeuden suhteen harvinaisen ehjänä säilynyt kaupunkikuva. Sen mittakaava on inhimillinen ja pienilmastollisesti järkevä. Sitten, kun kaupunkikuva on kerran pilattu, kontaminoitu, sitä ei enää niin vain palautetakaan. Mielestäni nykyinen yhtenäinen räystäslinja pitäisi nähdä Helsingin tunnusomaisena, säilyttämisen arvoisena piirteenä. Sitä tulisi vaalia.

Keski-Pasilan tornitalotLuonnos Keski-Pasilaan tuloillaan olevasta tornitalojen ryhmästä. Kuva: Helsingin kaupunki.

Tornitalorykelmiä ollaan nyt kuitenkin kaavailemassa Jätkäsaaren ohella ainakin Pasilaan, Kalasatamaan, Herttoniemeen ja Itäkeskukseen. Kaiken kaikkiaan nämä Helsingin suunnitelmat näyttäytyvät kauhukuvana, jossa tornien fasismilta ei voi enää välttyä missään. Voi sitä tulevaa uljauden määrää.

Elämäntavasta on kysymys

Laajemmin ottaen tornit ovat nykyisen, modernin teknis-taloudellisen kilpailuyhteiskunnan ja sitä ruokkivan kulutuskeskeisen elämäntavan airuita. Niiden sähkövalot loistavat yössä yli kaupungin ja niiden sliipatut kyljet välkehtivät. Niiden sisuksissa ja kulmilla voi olla ”hyörinää” ja ”pörinää”, mutta tällä kaikella on hintansa. Urbaaneissa – eli tiiviissä – yhdyskunnissa ihmisten elämäntapa on kulutuskeskeisempi, energiaintensiivisempi ja tuottaa de facto enemmän jätettä, kuin sanotaanko, luonnonläheisemmissä yhdyskunnissa. Nämä tekijät eivät tyypillisesti näy tiiveyden ekologiaa julistavissa laskelmissa.

Entä – käsi sydämellä – mikä onkaan nykyisen ilmasto- ja ympäristökriisin todellinen, syvin syy? Se on nimenomaan länsimainen kuluttava elämäntapa. Se on se, mikä pitäisi muuttaa. Muutos kohti kestävää elämäntapaa ei kuitenkaan ole mahdollinen ellemme ensin lakkaa ihannoimasta ja tahtoen tai tahtomattamme edistämästä sitä. Tässä prosessissa arkkitehtuurikin on voima, jonka merkitys tulisi mieltää.

Jotta aito muutos kävisi mahdolliseksi, me tarvitsemme nyt tornirykelmien sijaan entistä enemmän hengittäviä, eläviä, ihmisen mittakaavaisia, pehmeitä ja vehreitä yhdyskuntia.

Ilmastokatastrofin kohtaaminen

Lopuksi on huomautettava, että nyt ekologisessa rakentamisessa – niin kuin kaikessa yhteiskunnallisessa suunnittelussa – on tapahduttava paradigman muutos. On tajuttava ilmastotieteen karu sanoma, jonka mukaan ilmastokatastrofi ei enää ole vältettävissä. Jonkinasteinen katastrofi on jo takuuvarma. Puheet siitä, että maapallon lämpeneminen voitaisiin vielä rajoittaa kahteen asteeseen, ovat käyneet hypoteettisiksi.

Tämä merkitsee sitä, että yhdyskunnissamme on (paitsi mahdollisimman nopeasti lopetettava ilmastopäästöt!, myös) alettava varautua epävarmaan tulevaisuuteen. Sellaiseen tulevaisuuteen, jossa muun muassa polttoaine- ja varaosatoimitukset kaukomailta käyvät epävarmemmiksi ja huoltotyöt hankaloituvat. Ja jopa sellaiseen tulevaisuuteen, jossa vallitsee laajempikin yhteiskunnallinen kaaos. Tällaisessa ilmastokriisin maailmassa tornitalot, joiden hissit ja pumppujärjestelmät ovat täysin teknologian toimivuudesta ja sähköstä riippuvaisia, ovat erityisen haavoittuvia.

Minun valistunut arvaukseni on, että tämä tulevaisuus on enää vain ajan kysymys. Koetaanko ilmastoloikan ensimmäinen hypähdys kenties jo muutaman vuoden päästä, kun Jäämeri on ensimmäistä kertaa kokonaan sula? Miten maapallon ilmastojärjestelmä – ja sitten ihminen – mahtaakaan tähän jo vääjäämättömään muutokseen reagoida? Ja mikä onkaan sitten se seuraava aalto?

Olen ehdottomasti englantilaisen ekoarkkitehti Bill Dunsterin kanssa samalla kannalla, että yllä mainituista syistä yli kuusikerroksisia rakennuksia ei tulisi enää rakentaa. Kuutisen kerrosta ihminen jaksaa vielä päivittäin portaita kiivetä.

Kaiken kaikkiaan väljillä, vehreämmillä ja omavaraisemmilla yhdyskunnilla on tiiviitä yhdyskuntia paljon parempi riskien sietokyky.

Mukaelma

”Nämä teräs- ja asfaltti-ihmiset, nämä oliot, nämä epäihmiset, ovat kyltymättömiä. Nyt he ovat hioneet kyntensä, viimeistelleet ne uuteen raateluun. … Ennen kaikkea he haluavat, että heidän teräshäkkyränsä olisi kolme kertaa edellisiä massiivisempi ja että se näkyisi peninkulman päähän …”

Näin kirjoitti Pentti Linkola 24 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Luvun otsikko kuului Silta on murha. Nyt, Linkolaa mukaillen, minun on vastaavasti todettava: Torni on murha. Osa planetaarista sellaista.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ilmastonmuutos, Kaupunkisuunnittelu, Pasi | 29 kommenttia

Arkkitehtuuri – planeetan tuho vai pelastus?

Julkaisemme nyt neljä kolumnia, jotka Pasi kirjoitti Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn
a
u-lehteen 2011-2112. Ensimmäinen on au:n numerosta 5/2011:

Pasi w50Hei, olen Pasi ja olen arkkitehti. Minulla on lievästi hankala suhde arkkitehtuuriin – tai oikeammin arkkitehtikuntaan. Minun on sanottu muun muassa mollaavan arkkitehtien työtä. Tämän kommentin sain kuulla avauduttuani pari vuotta sitten tv- ja muissa haastatteluissa siitä, kuinka aikoinaan jätin arkkitehdin urani ekologisista syistä. Viestini tulkittiin näin: arkkitehtuuri on epäekologista!

Minulle olikin aikamoinen kunnia vuoden alusta saada SAFAn myöntämä kestävän kehityksen TunnustusPAANU ilmasto- ja ekorakentamistietoisuuden lisäämisestä. Alkuperäinen ammattikuntani oli sittenkin sitä mieltä, että olin oikeilla jäljillä. Vai oliko? Tässäkin lehdessä kerrottiin (AU 2/2011), että lopetin ”arkkitehdin työt ympäristölle haitallisena toimintana”.

Medianhallinta on näköjään hankalaa toimittajana työskentelevällekin. Aivan tällaista viestiä en näet ole halunnut antaa. Kaikki rakentaminen on kyllä sikäli ongelmallista, että se lähtökohtaisesti kuluttaa luonnonvaroja ja lisää energiankulutusta. Itse arkkitehtuurin suhteen viestini kuitenkin on: arkkitehtuuri voi olla yksi keskeinen maailman pelastava voima. Tämän toteutuminen vaatii tosin jo laajempaa ajattelun muutosta.

Maapallo keikkuu ilmastokatastrofin partaalla. Mikä tahansa näillä hetkillä tapahtuva valojen sytytys, television aukaisu tai auton käynnistys voi olla se ratkaiseva teko, joka johtaa sekä Länsi-Antarktiksen että koko Grönlannin mannerjäätiköiden vääjäämättömään sulamiseen. Samasta napsauksesta seuraa myös ilmastovyöhykkeiden siirtyminen kohti napoja eli muun muassa Alppien eteläpuolisen Euroopan kuivuminen.

Henkilökohtaisesti tosin uskon, että tuo ratkaiseva teko on jo tehty. Meren pinnan nousu Helsingin kantakaupungin kattojen tasalle (+20 m) on enää (pitkän) ajan kysymys. Onneksi varmuutta tästä ei kuitenkaan vielä ole, joten toivoa on.

Toisaalta, meristä puhuttaessa on myös syytä muistaa, että iso osa ilmaan päässeestä ylimääräisestä hiilidioksidista imeytyy meriin. Tämän seurauksena ne happamoituvat. Nykymenolla maapallolla ei 40 vuoden päästä ole enää yhtään merialuetta, jolla korallit menestyisivät. Ei yhtään. Arktisilla merillä elävän eläinplanktonin, meriperhosen, lasketaan puolestaan alkavan yksinkertaisesti liueta sille liian happamaksi käyvään veteen jo vuosikymmenen päästä. Tämä uhkaa merten arktista ravintoketjua.

Entä miten tämä kaikki liittyy arkkitehtuuriin? Arkkitehtuuri on halki aikakausien ilmentänyt sen luoneen sivilisaation arvoja ja maailmankuvaa. Se on paitsi vahvistanut vallalla olevia käsityksiä, myös näyttänyt uutta suuntaa. Väitän, että tässä tehtävässään se on ollut yllättävänkin voimakas ja myös salakavala. Me elämme kaiket päivät arkkitehtuurin keskellä, mikä vaikuttaa suoraan alitajuntaamme. Tahdoimme tai emme.

Regensburgin katedraali w500Keskiajan goottilaiset katedraalit ovat kohti taivaita kurottavassa symboliikas-saan ilmeisiä.

Kuva: Pasi Toiviainen.

Nyt kuitenkin inhimillinen kulttuuri on kriisin keskellä. Sen jatkuvuus on uhattuna. Jo aivan nurkan takana kurkkiva ekokatastrofi ei varmaankaan pyyhkäisisi ihmiskuntaa kokonaisuudessaan maapallolta, mutta sivistyksestä tuskin jäisi juuri mitään jäljelle.

Nyt tarvittaisiinkin aivan uudenlainen kestävä kulttuuri. Kulttuuri, joka tiedostaisi maapallon ja sen resurssien rajallisuuden sekä asemoisi ihmisen symbioottiseen suhteeseen muun luonnon kanssa. Ja sitten arkkitehtuuri, joka olisi tuon kulttuurin kuva. Joka maisemaan sopeutuen, luonnonmateriaaleja hyödyntäen ja kasvi-istutuksia rakenteisiin integroiden tekisi uuden ajattelun näkyväksi.

Nykyinen, yhä vain kliinisestä modernismista ammentava arkkitehtuurin valtavirta – ja varsinkin juhlittu WOW!-arkkitehtuuri – ovat mielestäni tähän mennessä onnistuneet lähinnä vain manifestoimaan nykyisen kulttuurimme ongelmia. Ne julistavat elämyshakuisuutta, narsismia, kerskakulutusta ja ihmisen teknologista ylivaltaa luonnon yli. Siten nekin tietysti kuuluvat ihmiskunnan tarinaan, mutta nyt olisi aika kääntää sivua.

Nyt rakennustemme ja kaupunkiemme on muututtava vihreämmiksi – paitsi toiminnoiltaan myös esteettisesti.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Arkkitehtuuri, Ilmastonmuutos, Kaupunkisuunnittelu, Pasi, Uncategorized | 2 kommenttia

4–6 asteen lämpeneminen johtaa toiseen maailmaan

Pasi w50Yhdeksän kuukauden hiljaiselon jälkeen blogissamme tapahtuu viimein (!). Elämä on viime ajat keskittynyt tiiviisti blogistanin ulkopuolelle, mutta nyt ainakin ilmastoasiat vaativat taas pari huomiota. Tämä kommenttini Helsingin Sanomien uutiseen julkaistiin lehdessä 8.12.2012 (Hesarin uudelleen otsikoimana):

Useiden asteiden lämpeneminen vie aivan tuntemattomaan maailmaan

Helsingin Sanomat uutisoi äskettäin (Ulkomaat 4.12.), että nykymenolla maapallo näyttää lämpenevän vuosisadan loppuun mennessä jopa 6 astetta, ja että tämä ”lisäisi ja kärjistäisi sään ääri-ilmiöitä”. Lisäksi lehti arvioi, että ”4–6 asteen nousulla lämpötilassa voisi olla paikoin katastrofaaliset vaikutukset muun muassa maanviljelykseen”.

Uutisointi paljastaa karulla tavalla, kuinka puutteellisesti lämpenemisen seuraukset edelleen hahmotetaan. Nuo mainitut seuraukset pätevät jo 2 asteen lämpenemiseen. 4–6 asteen lisäys olisi jotain ihan muuta.

Jäämeren pysyvän jääpeitteen sulamiseen esimerkiksi riittää näillä näkymin vain 1 asteen lämpeneminen, minkä toteutuminen on jo vääjäämätöntä. Grönlannin mannerjää puolestaan sulaa kokonaan maapallon lämmettyä noin 2 astetta – itse sulaminen voi toki viedä satoja tai parhaassa tapauksessa pari tuhattakin vuotta, mutta tapahtuman laukaiseva kriittinen kynnys ylittyy pian.

HS:n mainitsema tieto, että Maailmanpankin ”Turn Down the Heat” -raportin mukaan 4 asteen lämpeneminen nostaisi merenpintaa ”todennäköisesti 0,5–1,0 metrillä”, on harmillisen väärä. Tosiasiassa raportissa todetaan, että ”vaikka maapallon lämpeneminen rajoitettaisiin 2 asteeseen” merenpinnan nousemista koskevat ”arviot vaihtelevat 1,5 ja 4 metrin välillä”. 4–6 asteen lämpenemisestä seuraisi siis jotain tätäkin enemmän.

Lisäksi, kun jo 2 asteen lämpenemisen arvioidaan johtavan noin 30 prosenttia kaikista eliölajeista sukupuuton partaalle, 4 asteen lämpeneminen merkitsisi 40 prosentin sukupuuttoaaltoa (IPCC, 2007). Ja 6 astetta tarkoittaisi taas jotain enemmän.

Vuonna 2008 muuan Yhdysvaltain tiedeakatemian julkaisusarjan (PNAS) tutkimus kartoitti ilmastojärjestelmän keikahduspisteitä. Siinä todettiin, että noin 4 asteen lämpeneminen johtaisi muun muassa Amazonian sademetsän kuivumiseen, lauhkeiden havumetsien ekosysteemimuutokseen, yleiseen sadevyöhykkeiden muutokseen ja Länsi-Antarktiksen mannerjäätikön romahtamiseen.

Parhaiten HS:n uutisessa potentiaalista tulevaisuuttaa kuvaakin Mikael Hildénin kommentti: ”jos lämpötila nousee näinkin rajusti, maailma ei ole entisellään”.

Pasi Toiviainen

Kategoria(t): Ilmastonmuutos, Pasi | Kommentoi